Mari Pa­lo­maa

Ker­roim­me loka­kuus­sa il­mes­ty­nees­sä Luo­teis-La­pis­sa Al­bert Moo­nan puus­ta. Van­haan män­tyyn, joka si­jait­see Ve­sik­ko­kie­li­ses­sä Kal­lon ja Kau­ko­sen ky­lien vä­lil­lä, on kai­ver­ret­tu teks­ti: Al­bert Moo­na 1936.

Moo­nan tun­te­nei­ta ei enää ole elos­sa, mut­ta seu­raa­vil­le su­ku­pol­vil­le siir­ty­nei­den ta­ri­noi­den mu­kaan Moo­na kuo­li puun juu­rel­le me­no­mat­kal­la lää­kä­riin. Kan­sal­lis­kir­jas­ton di­gi­taa­li­ses­ta sa­no­ma­leh­ti­ar­kis­tos­takin löy­tyy vuo­del­ta 1934 uu­ti­nen, jos­sa Moo­nan ker­ro­taan kuol­leen pa­luu­mat­kal­la lää­kä­ris­tä Kit­ti­läs­tä.

Ki­nis­jär­ve­läi­nen po­ro­mies Jaak­ko Kan­to­la ot­ti ju­tun il­mes­ty­mi­sen jäl­keen yh­teyt­tä Kit­ti­lä­leh­teen ja ker­toi jo edes­men­neen po­ro­mie­hen muis­tel­leen hä­nel­le, et­tä Al­bert Moo­na oli­si ol­lut en­nen kuo­le­maan­sa töis­sä sa­vo­toil­la, ja siel­lä niin huo­nol­la ra­vin­nol­la, et­tä hän­tä ol­tai­siin sen vuok­si ol­tu vie­mäs­sä lää­kä­riin.

Ko­la­ri­lai­nen An­na-Lii­sa Kei­ta­mo sa­noo, et­tei Al­bert Moo­na kuol­lut ruu­an puut­tee­seen, ku­ten po­ro­mies­ten ta­ri­nois­sa an­ne­taan ym­mär­tää, vaan hän kuo­li sai­rau­teen. Moo­na oli Kei­ta­mon iso­äi­din veli, ja Kei­ta­moa haas­ta­tel­tiin myös al­ku­pe­räi­seen jut­tuun.

Kei­ta­mon su­vun talo Yl­läs­jär­ven Möyk­ky­ses­sä oli tun­net­tu vie­raan­va­rai­suu­des­taan. Kai­kil­le kul­ki­joil­le­kin jär­jes­tyi ai­na yö­si­ja ja ruo­kaa, jo­ten Alp­pa-enos­ta­kin pi­det­tiin huol­ta.

– Meil­lä on ai­na ol­lut ruo­kaa, läm­pöä ja rak­kaut­ta, Kei­ta­mo sa­noo.

Kei­ta­mon tie­tä­män mu­kaan Al­bert Moo­na ei en­nen kuo­le­maan­sa ol­lut töis­sä sa­vo­toil­la.