Yl­läs­jär­ven uu­si kou­lu ra­ken­net­tiin muu­ta­ma vuo­si sit­ten, ja moni tai­si jo tuol­loin ar­va­ta sen jää­vän pian pie­nek­si. Sääs­tö­syis­tä pää­dyt­tiin kui­ten­kin kool­taan na­pak­kaan kou­lu­ra­ken­nuk­seen, ja nyt kou­lus­sa on jo pa­ri­kym­men­tä kou­lu­lais­ta enem­män kuin mi­hin se on suun­ni­tel­tu. Sik­si hen­ki­lö­kun­ta jou­tuu löy­tä­mään mie­li­ku­vi­tuk­sel­li­si­a­kin rat­kai­su­ja saa­dak­seen ti­lan riit­tä­mään.

Ko­la­rin val­ta­väy­lil­lä au­tot ma­te­le­vat tut­tu­ja, päi­vit­täi­siä ra­to­jaan, kuin oh­jel­moi­tui­na. Aa­mus­ta se ral­li al­kaa ja kes­kiy­ön paik­keil­la al­kaa jo rau­hoit­tua.

Mie­hel­lä on pääs­sään tum­ma hat­tu ja rie­ka­lei­set vaat­teet. Hän pi­te­lee kä­si­ään sor­met ha­ral­la por­tail­la is­tu­van nai­sen pal­jaan pol­ven pääl­lä. Ku­va­teks­tis­sä lu­kee: "Vil­le Pa­lo­maa pa­ran­taa kos­ke­maa. Ko­la­rin Kur­tak­ko."

Ko­la­ris­sa on koh­ta taas 4000 asu­kas­ta. Se on iloi­nen uu­ti­nen ja toi­vot­ta­va ke­hi­tys­suun­ta. Muut­to­voit­to on pit­käl­ti tun­tu­ri­a­lu­een ve­to­voi­man ja voi­mak­kaan kas­vun an­si­o­ta. Yl­läs on koko Ko­la­rin ve­tu­ri. Ja on asi­an eteen teh­ty töi­tä­kin. Mo­lem­min puo­lin Yl­läs on kou­lut uu­sit­tu, ja pa­ran­net­tu sil­lä ta­val­la elä­mi­sen edel­ly­tyk­siä siel­lä, mis­sä kun­ta on ve­to­voi­mai­sim­mil­laan. Ko­ro­na eh­kä hie­man hyy­dyt­ti mat­kai­lun kas­vu­vauh­tia, mut­ta näyt­tää vah­vas­ti sil­tä, et­tä ei pit­kään. Se saat­toi jopa hou­ku­tel­la alu­eel­le asuk­kai­ta. Lap­pi näyt­täy­tyi koko ko­ro­na-ajan tur­val­li­se­na paik­ka­na, ja moni tuli tän­ne, kun ra­jat muu­al­le maa­il­maan me­ni­vät kiin­ni. Eh­kä sii­nä, tun­tu­ris­sa hiih­del­les­sä, syn­tyi jo­ku­nen muut­to­a­ja­tus­kin.

”Minä juon nyt kah­via”, ”Voi­ko vi­tu­tuk­seen kuol­la?”, ”Me kyl­lä ta­paam­me nah­ku­rin or­sil­la” ja nyt il­mei­ses­ti ” Hei, boom-boom-boo­me­ri, jäi­tä hat­tuun, ota coo­lim­min!”

Hiih­to on tun­ne­a­sia. It­se sii­hen vas­ta nel­jän­kym­pin kor­val­la hu­rah­ta­nee­na tun­nen sil­ti tus­kan, jota hi­taas­ti käyn­nis­ty­vä la­tu­jen kun­nos­tus ai­heut­taa syk­syi­sin. Kyse on lä­hes sai­rau­des­ta, sen tun­nus­ta­vat pa­him­mat fa­naa­ti­kot­kin.

Suo­ma­lai­nen syö vuo­des­sa kes­ki­mää­rin 50 gram­maa sär­keä. It­se mo­nin­ker­tais­tin mää­rän vii­me vii­kol­la, kun sa­vus­tin en­sim­mäis­tä ker­taa tätä ta­lous­sii­ak­si­kin kut­sut­tua ka­laa. Tuu­las­tus­reis­sul­la va­lo­kei­laan il­mes­tyi niin pak­su­ja ka­lo­ja, et­tä pi­ti­hän niis­tä pari saa­da mu­kaan sii­ko­jen ja hau­en ka­ve­rik­si. Kun sär­jet oli­vat tar­peek­si suu­ria, ei­vät ruo­dot­kaan juu­ri hai­tan­neet. Ei­vät pal­jon sii­al­le hä­vin­neet!

Elä­mäs­sä tu­lee vas­taan kai­ken­lai­sia opet­ta­jia. Oli ala-as­teen ylä­luok­kien opet­ta­ja­ni, joka ai­vas­ti niin, et­tä luok­ka rai­kui – ja ai­vas­ti usein. Ylä­kou­lun lii­kun­na­no­pet­ta­ja jäi mie­leen lu­kui­sis­ta hiih­to- ja suun­nis­tus­tur­hau­tu­mi­sis­ta­ni, mut­ta an­toi myös pe­la­ta usein kori- ja len­to­pal­loa. Lu­ki­os­sa eng­lan­ni­no­pet­ta­ja liet­soi in­noi­tus­ta­ni lu­kea, pu­hua ja kir­joit­taa eng­lan­tia. Se in­to to­sin sit­tem­min sam­mah­ti. Am­mat­ti­kor­ke­a­kou­lus­sa osa opet­ta­jis­ta oli suo­ras­taan to­ve­ril­li­sia, osal­lis­tui­pa joku heis­tä jos­kus op­pi­lai­den il­lan­viet­toon­kin.

Me kaik­ki van­he­nem­me. Ikäih­mis­ten hoi­vaa kos­ke­vat pää­tök­set tu­le­vat kos­ke­maan siis mei­tä jo­kais­ta vuo­rol­laan. Muo­ni­os­sa asia on saa­tu pa­ril­la ra­ken­ta­mis­ry­käi­syl­lä ihan hy­väl­le to­lal­le ai­na­kin tois­tai­sek­si, Ko­la­ris­sa suun­nit­te­lu ja asi­an miet­ti­mi­nen on vie­lä kes­ken. Ai­na­kaan tois­tai­sek­si Ko­la­ris­sa ei ole pää­dyt­ty ra­ken­ta­maan sei­niä, vaan py­ri­tään ke­hit­tä­mään avo­hoi­don tii­me­jä ja per­he­hoi­toa. Se, riit­tää­kö se, kun pal­ve­lu­ta­lo­kin al­kaa ol­la käyt­töi­kän­sä pääs­sä, ja näh­tä­väk­si.

Kir­jas­tos­sa ek­syin hyl­lyl­le, jol­le ei en­nen ol­lut asi­aa. Ei, kyl­lä minä suun­nis­tin sil­le. Kä­ve­lin mää­rä­tie­toi­ses­ti psy­ko­lo­gi­a­hyl­lyl­le. Ri­paus elä­män­tai­toa, eh­kä self hel­pi­ä­kin. Kir­jo­jen na­pa­kat ni­met tun­tui­vat tar­jo­a­van rat­kai­sun. Tar­vit­sin suun­ta­vii­vo­ja, raa­me­ja.

Olet­te­ko kuul­leet Di­gi­ke­hit­tä­mi­nen ja kes­tä­vät ky­lä­ver­kot yri­tys­ten ke­hit­tä­mis­tar­pei­den ra­ja­pin­noil­la Tun­tu­ri-La­pis­sa -hank­kees­ta?

Käsi pys­tyyn: pak­ko myön­tää, et­tä tai­sim­me toi­mi­tuk­ses­sa hie­man ali­ar­vi­oi­da ko­la­ri­lai­sen suun­nis­tus­huu­man mää­rän. Pe­rä­ti kuu­si Yl­läk­sen Ras­tin jouk­ku­et­ta osal­lis­tui vii­me vii­kol­la Ro­va­nie­mel­lä le­gen­daa­ri­seen Ju­ko­laan ja Ven­lo­jen vies­tiin – moni suu­rem­pi seu­ra­kaan ei vas­taa­vaan in­toon yl­lä. Me­nes­tys­kin oli hie­noa, Ras­tin yk­kös­jouk­kue oli Ven­lois­sa 200 par­haan jou­kos­sa.

Ke­sä­toi­mit­ta­jan kesä toi­mit­ta­ja­na on nyt jo ai­ka­lail­la toi­mi­tet­tu. Ei tuol­ta enää mi­tään helt­hei­tä ole tu­los­sa. Jos kym­me­nen vuot­ta sit­te joku olis sa­no­nu, et­tä sie­hän asut tuos­sa Muo­ni­on si­vu­ky­lä­lä ja is­tut rat­to­rin la­va­la suun­ni­te­le­mas­sa elä­mää, niin mie oli­sin suo­si­tel­lu psy­ko­te­ra­pi­aa.

Lau­ta­kun­ta­paik­ka­ja­ko voi pää­tyä vaik­ka täl­lai­seen ti­lan­tee­seen: ra­ken­nus­lau­ta­kun­nan va­ra­jä­sen jou­du­taan neu­vot­te­le­maan uu­des­taan, kos­ka hän on vää­rää su­ku­puol­ta.

Eng­lan­nin Va­li­o­lii­ga pyö­räh­ti käyn­tiin vii­me vii­kol­la. Näin Ar­se­na­lin kan­nat­ta­ja­na se tie­tää jäl­leen synk­kää ja ma­sen­ta­vaa yh­dek­sää kuu­kaut­ta, kun en­ti­nen suur­seu­ra taa­per­taa kes­ki­kas­tis­sa ei­kä va­lon­pil­kah­duk­sia juu­ri ole. Sil­ti tu­lee kat­sot­tua taas jo­kai­nen peli. It­sen­sä kiu­saa­mi­seen ei nä­kö­jään tar­vit­se lon­too­lai­sen pu­na­val­koi­sis­sa pe­laa­van jouk­ku­een kan­nat­ta­mis­ta kum­mem­paa syy­tä.

Olym­pi­a­lai­set oli­vat ja me­ni­vät, ja en­sim­mäis­tä ker­taa sit­ten Bar­ce­lo­nan ki­so­jen vuon­na 1992 ne oli­vat men­nä mi­nul­ta­kin ohi il­man suu­rem­paa in­nos­tus­ta.

Pal­las­jär­ven pu­nai­sen hie­kan alu­een hä­lyt­tä­vä ku­lu­mi­nen nos­taa esil­le vai­ke­an ai­heen. Vai­kea se on meil­le sen vuok­si, et­tä Ko­la­ri ja Muo­nio elä­vät luon­to­mat­kai­lus­ta. Tän­ne tul­laan naut­ti­maan luon­nos­ta, se on mei­dän vah­vuu­tem­me. Luon­to ei kui­ten­kaan ai­na nau­ti meis­tä. Vaik­ka ke­rääm­me ros­kam­me, kul­jem­me pol­kua pit­kin ja käyt­täy­dym­me ku­ten luon­nos­sa pi­tää­kin, meis­tä jää jäl­kiä. Sil­le ei oi­kein voi mi­tään. Ja mitä enem­män ih­mi­siä, sitä enem­män jäl­kiä. Kun ku­lu­tus­ta ja käyn­te­jä on tar­peek­si, luon­to al­kaa voi­da huo­nos­ti, mai­se­ma ja kas­vis­to muut­tuu. Pal­lak­sen pu­nai­nen hiek­ka on hyvä esi­merk­ki, ei­kä se ole ai­noa. Pal­las-Yl­läs­tun­tu­rin kan­sal­lis­puis­tos­sa käy­dään vuo­sit­tain puo­li mil­joo­naa ker­taa. Mat­kai­lun vo­lyy­mit kas­va­vat kui­ten­kin koko ajan. Kuin­ka pal­jon luon­to kes­tää? Mitä asi­al­le pi­täi­si teh­dä?