Mus­ta­vaa­raan Sam­mal­tun­tu­rin ku­pee­seen val­mis­tui pari viik­koa sit­ten uu­si kota lä­hel­le van­haa po­ro­kämp­pää, joka pois­tet­tiin huo­no­kun­toi­se­na au­ti­o­tu­pa­käy­tös­tä ja jä­tet­tiin lu­kit­tu­na his­to­ri­al­li­sek­si näh­tä­vyy­dek­si. Uu­si kota on sa­maa sar­jaa kuin muu­al­le­kin kan­sal­lis­puis­toon vii­me ai­koi­na ra­ken­ne­tut uu­det tau­ko­pai­kat: pe­rin­teis­tä ko­taa mu­kail­len kuu­si­kul­mai­nen mut­ta mo­der­nin käy­tän­nöl­li­nen rau­ta­ri­ti­lä­rap­pu­si­neen.

Vii­me sun­nun­tai­hin men­nes­sä ko­das­sa oli vie­ras­kir­ja­mer­kin­tö­jen pe­rus­teel­la vie­rail­lut yh­dek­sän seu­ru­et­ta. Omal­la ret­kel­lä­ni ta­pa­sin kol­me pa­ris­kun­taa, yh­den ko­dal­la ja kak­si pa­luu­mat­kal­la.

Kota oli puh­das ja tuok­sui tuo­reel­ta puul­ta. Lii­te­ri oli täyn­nä kui­via pui­ta, ja kir­ves oli ket­te­rä ja te­rä­vä. Ves­so­ja­kin oli kak­sin kap­pa­lein mo­lem­mil­le su­ku­puo­lil­le – ko­dan kaut­ta kul­kee tal­vel­la suo­sit­tu hiih­to­reit­ti.

Ko­dal­le pian jäl­kee­ni saa­pu­nut pa­ris­kun­ta tun­si seu­dun, vaik­ka oli läh­töi­sin ete­läs­tä. Sain kuul­la, et­tä va­el­lus­lo­mat oli­vat eläk­keel­lä vaih­tu­neet pi­tem­piin ai­koi­hin La­pis­sa ja et­tä nai­nen ja mies tänä syk­sy­nä oli­vat vuok­ran­neet ta­lon ky­läs­tä, jos­ta on help­po läh­teä ret­kei­le­mään eri puo­lil­le Tun­tu­ri-Lap­pia.

Nai­nen, sa­no­taan hän­tä täs­sä vaik­ka Tuu­lak­si, il­mai­si ilon­sa uu­den ko­dan siis­tey­des­tä mut­ta har­mit­te­li sitä, et­tä pian joku kui­ten­kin saa pää­hän­sä ikuis­taa käyn­tin­sä ja sot­kee sei­nän kis­san­ko­koi­sil­la no­ki­kir­jai­mil­la, ku­ten kuu­lem­ma on jo teh­ty esi­mer­kik­si Hie­ta­jär­vel­lä Ke­to­mel­las­sa.

Ih­mi­sel­lä on tar­ve jät­tää it­ses­tään jäl­kiä. Van­hois­sa la­dois­sa ja käm­pis­sä – myös Sam­mal­tun­tu­rin sul­je­tus­sa po­ro­käm­päs­sä – sei­niin on kai­ver­ret­tu ni­miä, vuo­si­lu­ku­ja, po­ro­merk­ke­jä. Vie­lä van­hem­paa pe­rua ovat tie­ten­kin kal­li­o­maa­lauk­set, ja esi­mer­kik­si an­tii­kin ai­kaan tuh­kaan hau­tau­tu­nees­ta Pom­pei­jin kau­pun­gis­ta on kai­vauk­sis­sa löy­det­ty sei­nä­kir­joi­tuk­sia, jois­ta suu­ri osa on muu­ta kuin yle­vää fi­lo­so­foin­tia. En­ti­sa­jan ves­sa­kir­joi­tuk­sia ja graf­fi­te­ja siis.

Mei­dän ajas­sam­me oli­si pal­jon vai­kut­ta­vam­pi­a­kin paik­ko­ja il­mais­ta it­se­ään kuin kes­kel­lä met­sää si­jait­se­vat tau­ko­pai­kat, jois­sa ylei­sö jää lo­pul­ta ai­ka pie­nek­si – ja niis­sä moni tie­ten­kin ret­kes­tään ker­too­kin, mi­nä­kin: sel­fie so­meen to­dis­ta­maan käyn­nis­tä pai­kas­sa, jos­sa kaik­ki ka­ve­rit ei­vät ole käy­neet. Vie­ras­kir­jaan­kin kan­nat­taa käyn­tin­sä raa­pus­taa, ei­kä mi­kään es­tä ru­noi­le­mas­ta tai piir­tä­mäs­tä sii­hen laa­jem­min­kin, jos mie­li te­kee. Met­sä­hal­li­tus säi­lyt­tää ja ar­kis­toi kaik­ki tu­pien ja ko­tien vie­ras­kir­jat.

Sii­tä olen Tuu­lan kans­sa sa­maa miel­tä, et­tä jos nyt sit­ten kui­ten­kin on ihan pak­ko, niin kai­ver­rus. Ei suur­ta hu­tais­tua no­ki­sot­kua. Sen ver­ran pi­tää vai­vaa näh­dä.

Mari Pa­lo­maa