A-
A+
A-
A+
KOLUMNI
Mustavaaraan Sammaltunturin kupeeseen valmistui pari viikkoa sitten uusi kota lähelle vanhaa porokämppää, joka poistettiin huonokuntoisena autiotupakäytöstä ja jätettiin lukittuna historialliseksi nähtävyydeksi. Uusi kota on samaa sarjaa kuin muuallekin kansallispuistoon viime aikoina rakennetut uudet taukopaikat: perinteistä kotaa mukaillen kuusikulmainen mutta modernin käytännöllinen rautaritilärappusineen.
Viime sunnuntaihin mennessä kodassa oli vieraskirjamerkintöjen perusteella vieraillut yhdeksän seuruetta. Omalla retkelläni tapasin kolme pariskuntaa, yhden kodalla ja kaksi paluumatkalla.
Kota oli puhdas ja tuoksui tuoreelta puulta. Liiteri oli täynnä kuivia puita, ja kirves oli ketterä ja terävä. Vessojakin oli kaksin kappalein molemmille sukupuolille – kodan kautta kulkee talvella suosittu hiihtoreitti.
Kodalle pian jälkeeni saapunut pariskunta tunsi seudun, vaikka oli lähtöisin etelästä. Sain kuulla, että vaelluslomat olivat eläkkeellä vaihtuneet pitempiin aikoihin Lapissa ja että nainen ja mies tänä syksynä olivat vuokranneet talon kylästä, josta on helppo lähteä retkeilemään eri puolille Tunturi-Lappia.
Nainen, sanotaan häntä tässä vaikka Tuulaksi, ilmaisi ilonsa uuden kodan siisteydestä mutta harmitteli sitä, että pian joku kuitenkin saa päähänsä ikuistaa käyntinsä ja sotkee seinän kissankokoisilla nokikirjaimilla, kuten kuulemma on jo tehty esimerkiksi Hietajärvellä Ketomellassa.
Ihmisellä on tarve jättää itsestään jälkiä. Vanhoissa ladoissa ja kämpissä – myös Sammaltunturin suljetussa porokämpässä – seiniin on kaiverrettu nimiä, vuosilukuja, poromerkkejä. Vielä vanhempaa perua ovat tietenkin kalliomaalaukset, ja esimerkiksi antiikin aikaan tuhkaan hautautuneesta Pompeijin kaupungista on kaivauksissa löydetty seinäkirjoituksia, joista suuri osa on muuta kuin ylevää filosofointia. Entisajan vessakirjoituksia ja graffiteja siis.
Meidän ajassamme olisi paljon vaikuttavampiakin paikkoja ilmaista itseään kuin keskellä metsää sijaitsevat taukopaikat, joissa yleisö jää lopulta aika pieneksi – ja niissä moni tietenkin retkestään kertookin, minäkin: selfie someen todistamaan käynnistä paikassa, jossa kaikki kaverit eivät ole käyneet. Vieraskirjaankin kannattaa käyntinsä raapustaa, eikä mikään estä runoilemasta tai piirtämästä siihen laajemminkin, jos mieli tekee. Metsähallitus säilyttää ja arkistoi kaikki tupien ja kotien vieraskirjat.
Siitä olen Tuulan kanssa samaa mieltä, että jos nyt sitten kuitenkin on ihan pakko, niin kaiverrus. Ei suurta hutaistua nokisotkua. Sen verran pitää vaivaa nähdä.
Mari Palomaa
TIETOLAATIKKO