Ans­si Ta­pio

Luon­nos­sa on pal­jon ah­ke­ruut­ta ja ah­ke­ria eläi­miä. Myy­rä on suo­ras­taan työn sy­no­nyy­mi, muu­ra muu­ra­hai­nen kort­ta kul­jet­taa ja ah­ke­roi ai­na ja mi­kä­pä oli­si tun­nol­li­sem­pi, kuin poi­kas­taan ruok­ki­va lin­tu­e­mo.

Mut­ta on­ko luon­nos­sa lais­ko­ja asuk­ke­ja?

No on.

Ko­la­ri­lai­sen toi­mit­ta­jan Mint­tu Hei­mo­vir­ran kir­ja Su­ti­naa ja suh­mu­roin­tia – Suo­men luon­non ih­meel­li­siä asuk­kai­ta pal­jas­taa, et­tä suin­kaan kaik­ki luon­non asu­kit ei­vät pär­jää ko­van työn­te­kon­sa an­si­os­ta, vaan – ole­mal­la lais­ko­ja.

Ko­ti­pi­hois­ta­kin tut­tu met­sä­mai­tik­ka on kas­vi, joka pär­jää luo­val­la lais­kuu­del­la. Se on puo­li­loi­nen, joka nä­pis­tää muil­ta elin­voi­maa.

Mai­ti­kan tai­mi kas­vaa sie­me­nes­tä pari sent­tiä, kun­nes se tun­nus­te­lee juu­ril­laan ym­pä­ril­lä ole­via kas­ve­ja. Kun so­pi­va juu­ri löy­tyy, mai­ti­kan juu­ren­pääs­tä tu­lee­kin imu­nys­ty­rä, joka roh­mu­aa esi­mer­kik­si mus­ti­kan juu­res­ta vet­tä ja typ­peä. Kos­ka mai­tik­ka on ove­la, naa­pu­ri, jon­ka tas­kut tyh­jen­ne­tään, ei vält­tä­mät­tä edes huo­maa var­kaut­ta. Mai­tik­ka liu­ot­taa ros­vot­ta­van­sa juu­ren pin­taa.

Mai­ti­kan on pak­ko al­kaa lais­kak­si ro­vok­si, kos­ka sen omat juu­ret ovat sur­kas­tu­neet. Il­man ros­vo­a­mis­ta se ei pär­jäi­si.

Mai­tik­kaa nä­kee esi­mer­kik­si tuo­reis­sa kan­gas­met­sis­sä ja tei­den var­sil­la, mie­luus­ti kos­te­ah­kos­sa maas­sa. Useim­min kau­nis mut­ta unoh­det­ta­van nä­köi­nen mai­tik­ka käy mus­ti­kan ja kuu­sen ener­gi­a­lom­pa­kol­la, mikä on hyvä, kos­ka ylei­si­nä kas­vei­na ne pär­jää­vät luon­nos­sam­me mai­ti­kan loi­si­mi­ses­ta huo­li­mat­ta. Ylei­sem­pi kan­gas­mai­tik­ka loi­sii eten­kin män­tyä ja puo­luk­kaa ja pi­tää kui­vem­mas­ta ym­pä­ris­tös­tä.

Sii­nä mis­sä mai­tik­ka pöl­lii muil­ta juu­ril­laan, kuk­kan­sa puo­les­ta mai­tik­ka tar­joi­lee au­liis­ti. Met­tä ja sii­te­pö­lyä on pör­ri­äi­sil­le tar­jol­la, jot­ta mai­tik­ka pää­see li­sään­ty­mis­tou­hui­hin. Yk­si­vuo­ti­sen mai­ti­kan on toi­saal­ta ol­ta­va­kin hou­kut­te­le­va pö­lyt­tä­jil­le, sil­lä tois­ta li­sään­ty­mis­mah­dol­li­suut­ta se ei saa. Mai­tik­ka vär­vää len­tä­vien hyön­teis­ten li­säk­si sie­men­kus­keik­seen myös muu­ra­hai­sia, joil­le on mai­ti­kan sie­me­nis­sä her­kul­li­nen, ras­vai­nen li­sä­ke.

Mai­tik­ka it­se­kin jou­tuu osak­si elä­män kier­to­kul­kua, lais­kuu­des­taan huo­li­mat­ta. Sitä syö­vät esi­mer­kik­si jot­kin tou­kat, naa­ras­per­ho­set ja leh­mät. Mai­ti­kan ove­luus ei siis vie­lä yle­tä sii­hen, et­tä se oli­si teh­nyt it­ses­tään pa­han ma­kui­sen.

Käki on luon­non klas­sik­ko­kel­mi, se lin­tu, joka sy­sää jäl­ke­läi­sen­sä tois­ten vas­tuul­le. Se ha­lu­aa li­sään­tyä, mut­ta ko­ti­hom­mat ei­vät kiin­nos­ta.

Käen moit­ti­mi­nen suo­ra­nai­ses­ti lais­kak­si on eh­kä hie­man vää­rin. Se nä­kee yl­lät­tä­vän pal­jon vai­vaa ha­jaut­ta­es­saan mu­nan­sa tois­ten lin­tu­jen pe­siin. En­sin se skout­taa so­pi­via pe­siä ja isän­tä­lin­tu­ja ja sit­ten sih­taa oman mu­ni­mi­sen­sa noi­den pe­sien mu­ni­mi­sa­jan­koh­taan. Mu­nia se plop­saut­te­lee tois­ten pe­siin yh­den päi­väs­sä joka toi­nen päi­vä sil­loin, kun pe­sän isän­tä ja emän­tä ei­vät ole pai­kal­la. Muna on pai­kal­laan kym­me­nes­sä se­kun­nis­sa. Se myös hyö­dyn­tää sitä, et­tä se näyt­tää hie­man var­pus­hau­kal­ta. Se voi esi­mer­kik­si ään­nel­lä hau­kan ta­paan, jot­ta pe­sän omis­ta­jat ei­vät heti us­kal­la pai­kal­le.

Jos isän­tä­lin­tu nä­kee käen pe­säl­lään, se käy epä­luu­loi­sek­si ja voi tar­kis­taa pe­sän mu­nat ja tun­nis­taa siel­tä oman­sa. Käen muna kui­ten­kin näyt­tää useim­pien var­pus­la­jien mu­nil­ta, jo­ten nii­tä ei ole help­po erot­taa. Pii­lo­tus­tem­pun var­mis­taak­seen käki myös hei­vaa yh­den al­ku­pe­räi­sen lin­nun mu­nan pois pe­säs­tä, jot­tei se jää kiin­ni, kun mu­ni­ja las­kee pe­sän mu­nat.

Käen poi­ka­nen te­kee vä­hin­tään oman osan­sa. Se tu­ho­aa, tap­paa ja heit­tää pe­säs­tä pe­sän mui­ta mu­nia ja poi­ka­sia heti vuo­ro­kau­den ku­lu­es­sa syn­ty­mäs­tään, jot­tei sen tar­vit­se kil­pail­la ruok­ki­joi­den­sa huo­mi­os­ta. Ta­voit­tee­na on jää­dä pe­sän ai­no­ak­si lap­sek­si ja odot­taa suu au­ki ruo­kaa ko­vaan ää­neen vaa­tien. Jo muu­ta­man päi­vän ikäi­se­nä kä­en­poi­ka­nen voi ol­la uu­sien van­hem­pien­sa ko­koi­nen. Lin­nuil­la­kin on hoi­va­viet­ti, ei­vät­kä ne vält­tä­mät­tä sil­ti­kään epäi­le mi­tään.

Kä­en­mu­nia on Suo­mes­sa löy­det­ty kym­me­nien eri lin­tu­la­jien pe­sis­tä. Useim­mi­ten se suo­sii var­pus­la­je­ja, ku­ten lep­pä­lin­tua, joka on kä­en­poi­ka­sen ylei­sin isän­tä, mut­ta muut­kin lin­tu­la­jit käy­vät.

Käki, niin suo­ma­lai­se­na lin­tu­na kuin sitä pi­de­tään­kin, on muu­ten oi­ke­as­ti käy­tän­nös­sä vii­da­kon lin­tu. Se viet­tää suu­rim­man osan vuo­des­ta Af­ri­kas­sa, jon­ne se suun­taa heti kes­ki­ke­sän jäl­keen.

Ru­pi­kon­niin tör­mää La­pin kor­keu­del­la mel­ko har­voin. Se on kui­ten­kin hyvä esi­merk­ki luon­non lais­kuu­des­ta.

Ru­pi­kon­na ei ni­mit­täin lii­ko­ja lii­ku, vaan tyy­tyy lip­si­mään kie­lel­lään, mitä etäi­syy­del­le sat­tuu tu­le­maan: lie­ro­ja, eta­noi­ta, kär­pä­siä, muu­ra­hai­sia, hä­mä­häk­ke­jä, me­hi­läi­siä, am­pi­ai­sia.

Ru­pi­kon­nan eli­na­lue on koko sen eli­na­jan noin pa­ri­kym­men­met­ri­nen hal­kai­si­jal­taan. Sil­ti se voi elää kak­si­kin kym­men­tä vuot­ta noi­ta sa­mo­ja reit­te­jä ja kul­mia kul­kien. Kul­ku on verk­kais­ta, sil­lä ru­pi­kon­nal­la on har­voin kii­re. Sen sel­kä­nys­ty­rät ovat myr­kyl­li­set, jo­ten sil­lä ei ole pal­joa pe­lät­tä­vää luon­nos­sa. Pe­doil­le pa­han­ma­kui­nen kon­na ei kel­paa. Sil­ti ru­pi­kon­na on mie­lui­ten päi­vä­sai­kaan rau­has­sa pai­kal­laan so­pi­vas­sa ko­los­sa ja läh­tee liik­keel­le hä­mä­rän ai­kaan.

Lais­kim­mil­laan ru­pi­kon­na on tal­vel­la. Sil­loin se on hor­rok­ses­sa ja sen sy­dän lyö noin ker­ran tun­nis­sa ja ke­hon läm­pö­ti­la las­kee nol­laan tai sen al­le­kin.

Ju­tun alus­sa ke­hus­kel­lut muu­ra­hai­set­kaan ei­vät ole ai­na niin ah­ke­ria. Nii­den­kin yh­dys­kun­nis­sa, ke­ois­sa, on omat va­paa­mat­kus­ta­jan­sa ja lais­ku­rin­sa.

Muu­ra­hai­nen on toki ah­ke­ra. Muu­ra­hai­set ra­ken­ta­vat tun­ne­tus­ti tai­dok­kai­ta ke­ko­jaan ja vi­pel­tä­vät luon­nos­sa tiu­haan, ja ne osaa­vat esi­mer­kik­si hyö­dyn­tää mui­ta eläin­la­je­ja ih­mi­sen ta­paan. ih­mi­set lai­dun­ta­vat vaik­ka­pa leh­miä, muu­ra­hai­set kir­vo­ja. Osa muu­ra­hai­syh­teis­kun­nan jä­se­nis­tä "lyp­sää" kir­vois­ta met­tä, juo sen ja ja­kaa muil­le pul­le­as­ta ta­ka­ruu­miis­taan. Muu­ra­hais­ten on tie­det­ty jopa vil­je­le­vän sie­niä.

Jos­kus muu­ra­hai­nen ha­kee ra­vin­toa tai pe­sän­ra­ken­nus­ma­te­ri­aa­lia kau­kaa­kin, jopa sa­dan met­rin pääs­tä ke­os­ta. Muu­ra­hai­nen pys­tyy mit­taa­maan kul­ke­maan­sa etäi­syyt­tä si­säi­sel­lä as­kel­mit­ta­ril­laan. Ret­kil­lään muu­ra­hai­set voi­vat mer­ka­ta kiin­toi­sia löy­tö­jä ha­juil­la, jol­loin löy­tä­jän ei vält­tä­mät­tä tar­vit­se it­se kus­ka­ta sitä pe­sään as­ti. Haju on muu­ten muu­ra­hais­ten pää­kom­mu­ni­koin­ti­ta­pa. Ne tun­nis­ta­vat omat ja vi­hol­li­set sen avul­la.

Osa pe­sän asuk­kais­ta ei kui­ten­kaan tee mi­tään.

Ne tun­nis­taa sii­tä, et­tä ne ovat pe­sän puls­kem­paa osas­toa. ne ei­vät tee pal­jo­a­kaan, kor­kein­taan puh­dis­ta­vat mui­ta muu­ra­hai­sia. Ruo­kan­sa ne saa­vat pum­maa­mal­la vaik­ka­pa edel­lä mai­nit­tua kir­van met­tä.

Lais­ku­rei­ta pe­säs­sä muu­ten riit­tää. Tut­ki­muk­sen mu­kaan tem­not­ho­rax ru­ga­tu­lus -la­jin työ­läi­sis­tä jopa 40 pro­sent­tia ei tee töi­tä yh­tään. Lais­kuus se­lit­tyy sil­lä, et­tä pul­le­at ja ai­kaan­saa­mat­to­mat muu­ra­hai­set ovat erään­lai­nen keon va­ra­mies­pal­ve­lu, ne ryh­ty­vät töi­hin vas­ta, kun on pak­ko, eli kun on sat­tu­nut jo­tain ja työ­vä­ki ei pys­ty toi­mi­maan.

Osan muu­ra­hai­sis­ta lais­ko­tel­les­sa toi­set jou­tu­vat ve­ny­mään ää­rim­mil­leen. Muu­ra­hai­set ei­vät edes haas­kaa työ­päi­vää nuk­ku­mal­la, vaan ne ot­ta­vat mik­ro­tork­ku­ja.

Pe­säs­sä ku­nin­ga­tar ei tee muu­ta kuin mu­nii. Se sää­te­lee hor­mo­neil­la, et­tä pe­sän työ­läi­set ei­vät in­nos­tu su­vun­jat­kos­ta. Iso osa jäl­ke­läi­sis­tä jou­tuu työ­läis­ten kas­tiin, osa on tu­le­via omien pe­sien­sä ku­nin­gat­ta­ria. ne mu­ni­taan yleen­sä ke­vään alus­sa ja niis­tä tu­lee ta­val­lis­ta suu­rem­pia muu­ra­hai­sia. Niil­lä on myös sii­vet, joil­la ne len­tä­vät maa­il­mal­le ja koit­ta­vat pääs­tä te­ke­mään oman ke­kon­sa.

Työ­läi­set ovat kaik­ki nai­sia, sa­moin prin­ses­sa­muu­ra­hai­set, mut­ta myös koi­rai­ta ke­os­ta löy­tyy. Nii­den teh­tä­vä on to­sin yk­sin­ker­tai­nen: he­del­möi­tä len­toon läh­te­vä tu­le­va ku­nin­ga­tar.

Epä­rei­lua? Eh­kä.

Muu­ra­hai­set ei­vät to­sin pys­ty ole­maan ko­vin kat­ke­ria epä­ta­sai­ses­ta työn­ja­os­ta, nii­den muis­ti kun me­nee vain muu­ta­man päi­vän pää­hän.

Ja ne siit­tä­vät koi­ras­muu­ra­hai­set­kin kuo­le­vat heti työn­sä teh­ty­ään uu­pu­nei­na ja tar­peet­to­mi­na.

Ju­tun te­os­sa on käy­tet­ty Mint­tu Hei­mo­vir­ran kir­jaa Su­ti­naa ja suh­mu­roin­tia – Suo­men luon­non ih­meel­li­siä asuk­kai­ta (Kir­ja­pa­ja Hel­sin­ki, 2022).

Tun­tu­ri-La­pin kesä -leh­ti on ja­os­sa ym­pä­ri Tun­tu­ri-Lap­pia koko ke­sän sekä mak­sut­ta lu­et­ta­vis­sa tääl­lä.