Ihmiset

Kolumni

Ko maalainen lähti kaupunkhiin

Mulla pakkaa olehmaan näitä ikuisuusrojekteja vaikka muile jakkaa. Ikuisuusrojektin tunnistaa siittä, ette son aina mielessä, mutta homma ei juuri etene. Olen mie kyllä myös vahvasti sitä mieltä, ette ihmiselä häätyy olla ikuisuusrojekteja ja keskeneräsiä hommia. Siinä vaihheessa ko mie huokasen, ette nytte on kaikki hommat tehty ja ette ei ole mithään tekemistä, niin sitte on asiat toela huonola tolala.

Mulla on kuulkaa semmonen rojekti ollu työn alla jo useaman vuojen ko maitokärrö.

Mie kerran näin yhen talon kartanola kyläsepän nikkaroiman maitokärrön rungon. Soli maitokärröjen aatelia ja mie tietekki varsin aloin hierohmaan siittä kauppoja ja kaupathan tuli. Mie touhussa aloin sitä kunnostamhaan. Rautaosat sai komean mustan ruostesuojafärin pinthaan ja sitte mie värkkäsin siihen kanariankeltasen puuloovan pohjaksi. Mutta sitte se ei ole eenyhkään ja aika olheelinen osa siittä kuitekki uupuu ko renkhaat.

Ko kysseessä on kyläsepän tekemä kärrö, niin siihen ei käy mikkä tahansa rathaat ja ei sollu ko lähteä renkhaanosthoon. Mie lähin oikein kaupunkhiin. Soli semmonen vasittu pyöräliike ja mie kohta herkistyin ko huone oli katosta laattiihaan täynä polkupyöriä. Mie niin tohkeissa aloin selithään myyjäle mitä molin vaila. Myyjä kuunteli minua armolisesti ja harthaasti ja säänölisin väliajoin esitti rakentavia kysymyksiä. Mie olin päässy vauhtiin ja käsilä ehin laajoja kaaria ilmassa ja välilä ihan pieniä huitasuja. Sitten mie olin hetken hiljaa. Niin oli myyjäki. Myyjä oli kuunelu ja hermostuhneena rutistellu käsiä yhteen. Minun porinan jatkuessa (mie näytin välilä kuviaki kännykästä) myyjän käsien vääntely levisi jo kyynärpäihin asti. Kaveri alko olla jo sietokykysä rajoila. Ilmekki aika tuskanen. Sano sitten mulle, ette ei hän oikein käsitä ja ehotti, ette niitä saapi nykysten etulisesti uusia kokonaisia maitokärröjäki eikä net maksa ko alle parisattaa euroa. Mie rehelisesti tunnustan, ette siihen loppu mulla puhelahjat. Mie olin aivan sanaton ja tyhjä ko resu polkupyörän kumi. Tämä oli se hetki ko maalaisjärki ja kaupunkilaisjärki kohtaa. Soli se heureka ja apropoo yhtä aikaa. Soli lekentaarinen hetki. Se oli se kirkas piste ko kumpikhaan ei käsitä toistansa.

Mie en osanu muuta ko kiittää kauhniisti ja astuin ovesta ulos lämpihmään pakokaasunhajusseen kesäiltapäihvään. Kuulin ko oven lukko napsahti sölän takana kiini ja mie en mithään muuta halunu ko takasin kothiin. Eikhään se maitokärrö vielä jonku vuojen jaksa niitä renkhaita oottaa. On ainaki jotaki mitä talvi-iltasin hunteerata…

”Mie rehelisesti tunnustan, ette siihen loppu mulla puhelahjat.