Paikallisuutiset
Sotakaan ei pysäytä äitiä
Ylläksellä kausitöissä oleva ukrainalainen Marina Levchuk kävi hakemassa lapsensa turvaan sodan runtelemasta Ukrainasta.
Pakkohan sen oli olla joku valeuutinen. Varhain aamulla 24. helmikuuta Kolarin Ylläsjärvellä asuva ja työskentelevä ukrainalainenMarina Levchuk kuuli miehensäMykola Levchukin lukevan nettitietoja Ukrainaan liittyen.
Epämääräiset tiedot viittasivat jonkinlaisiin tulitaisteluihin, jopa Venäjän hyökkäykseen ja sotaan. Sota, Ukrainassa?
– Putin oli pitkään uhkaillut sodalla, mutta olimme sataprosenttisen varmoja, että sellaista ei tapahdu, Marina Levchuk kertoo.
LEVCUKIT LÄHTIVÄT töihin. Aamuseitsemältä ensimmäiset työaskareensa siivoojana hoitanut Marina luki uutisia tarkemmin. Venäjän hyökkäys oli totta ja kotimaassa oli syttynyt sota.
Äidin huoli heräsi heti, sillä Marinan kolme lastaJulianna, 15,Anna, 9, jaMarco, 2., asuivat Ukrainassa Irina-isoäidin hoteissa. Perhe asuu vain kahden kilometrin päässä lentokentästä Starokostiantynivin sotilaskaupungissa melko keskellä Ukrainaa, Khmelnitsiin maakunnassa. Venäjä pommitti kaupungin lentokenttää jo hyökkäyksen ensimmäisenä päivänä.
Levchukit lähtivät heti hakemaan lapset pois ja matkustivat 36 tuntia ja 2500 kilometriä Puolan ja Ukrainan rajalle. Matka oli rankka, matkalla he saivat vain tunnin unta.
Perillä Puolan puolella he saivat sovittua rahalla lapsille ja näiden isoäidille kyydin lähemmäs rajaa, Lviviin, josta Marinan tuttavat toivat heidät melkein perille asti.
RAJALLA TILANNE oli jo kaoottinen, sillä monet halusivat pois maasta. Toiseen suuntaan ei kuitenkaan ollut halukkaita, joten Levchukit päättivät, että olisi viisainta, jos Marina menisi Ukrainan puolelle hakemaan lapset.
– Ylitin rajan, jotta prosessi nopeutuisi. Kukaan muu ei mennyt siihen suuntaan, Marina kertoo.
Puolaan jonotti tuhansia ukrainalaisnaisia ja -lapsia. Marina lähti rajalta eteenpäin kävellen, sillä hänelle sanottiin, että autokyytiä olisi mahdoton saada. Polttoainetta ei juurikaan ollut saatavilla, sitä säästettiin poliiseille ja ensiapuajoneuvoille.
Useimmat myös pelkäsivät liikkumista ylipäätään. Kahdeksan kilometrin kävelyn jälkeen Marina onnistui kuitenkin saamaan autokyydin tuntemattomalta mieheltä, joka vei hänet perille asti lasten luokse.
LAPSET OLIVAT kokeneet kovia. Yhden päivän he viettivät pommisuojassa maan alla, kylmässä, ilmahälytysten äänet korvissaan. Rajalla he yöpyivät kovalla kylmällä maalla ihmismassan puristuksissa. Jälleennäkemishalaus oli lämmin.
– He edelleen kiittelevät, kun tulin hakemaan heidät sieltä pois, Marina huokaisee.
Lasten löytäminen oli vasta ensimmäinen vaihe heidän saamisessaan turvaan. Rajalla jonot olivat valtavan pitkiä. Toisessa jonossa jonotettiin autoissa, toisessa kävellen. Autoton jono tuntui turvattomalta pienten lasten kanssa, joten Marina halusi Puolan puolelle mahdollisimman pian.
–Olen nyt rehellinen: yritin maksaa poliisille, että pääsisimme nopeammin rajan yli. Niin Ukrainassa tehdään, jos halutaan jotain, maksetaan. Tilanne oli kuitenkin sellainen, että rahaa ei enää otettu, vaan kaikki olivat rehellisiä.
Marina vetosi poliiseihin vaikeasta tilanteesta ja pitkästä matkastaan, ja sai lopulta yhden heistä opastamaan reitin peltojen yli rajanylityspaikalle. Sieltä Marina ja perhe pääsivät Puolan puolelle puolalaisen miehen mukana.
MARINA TEKI pari viikkoa myöhemmin toisen matkan Ukrainaan hakeakseen sukulaisiaan turvaan. Hänen iäkäs tätinsä soitti apua, sillä jatkuva pommisuojaan pakeneminen ja kodin ympärillä lentävät dronet pelottivat ja ahdistivat ja tädin miehellä oli sydänongelmia. Samalla matkalla Marina sai mukaansa koiransa ja kissansa.
Täti ja setäkin ovat jo asettuneet Lappiin, he saivat majoituksen Kolarin kirkonkylältä. Perheensä yhdistämisestä Marina haluaa kiittää erityisesti Jarmo-nimistä turkulaista miestä, joka tuli seurueineen Puolaan tarkoituksenaan hakea sovitusti ryhmä ukrainalaisia Suomeen.
Sovittu ryhmä ei kuitenkaan tullut, joten Marina sai perheensä Jarmon kyytiin. Yhteensä Jarmo toi Helsinkiin parikymmentä ukrainalaista ja esimerkiksi hankki heille ruokaa omalla kustannuksellaan.
NYT MARINAN perheellä on kaikki hyvin Kolarissa, mutta hän seuraa surullisena tapahtumia kotimaassaan. Kokonaisia kaupunkeja on tuhottu ja tuhansia ihmisiä menettänyt henkensä, miljoonat ovat paenneet maasta.
– Pahin asia tapahtuu, etkä tee mitään, hän kuvailee tuntojaan.
Aviomies Mykola Levchuk halusi heti lähteä kotimaahansa taistelemaan, mutta sotilaita Ukrainalla on tällä hetkellä jopa yli tarpeen. Osa sotilaista istuu toimettomina odottamassa, että heille löytyy käyttöä.
Marina kertoo, että Ukrainassa valtaosa miehistä ilmoittautui heti valmiiksi taisteluihin, ja lisäksi esimerkiksi ukrainalaisia rekkamiehiä oli lopettanut työnsä niille sijoilleen ja lähtenyt maanpuolustukseen kotiin.
Marina on ylpeä, kuinka hänen maanmiehensä ovat nousseet puolustamaan kotimaataan.
– Yhtään ukrainalaista miestä en nähnyt lähtevän maasta, vain naisia ja lapsia, Marina kertoo.
MARINA ARVELE, että Ukraina on nyt valmiimpi puolustamaan aluettaan kuin vuonna 2014, jolloin Venäjä miehitti Ukrainaan kuuluvan Krimin niemimaan.
Väitetysti kolmen päivän sotaan varautunut Venäjän armeija on kohdannut yhtenäisen ja osaavan Ukrainan armeijan.
– Sotilaamme tietävät, miten taistella. Olemme fiksumpia sotilaallisesti kuin aiemmin.
Länsimaiden medioissa Ukrainan presidenttiVolodymyr Zelenskyi on noussut koko kansan kasvoiksi.
– Arvostan, että hän ei ole lähtenyt Ukrainasta, mutta ei kukaan ukrainalainen mies lähtisi. Hän on luonut meille henkeä, että pystymme mihin vaan.
MARINA TIETÄÄ, että heidän perheensä on monella tavalla onnekas. Heillä oli paikka, jonne tulla, ja työpaikat valmiina ulkomailla. Perheen vanhemmat lapset ovat paljon yhteyksissä kavereihinsa Ukrainassa.
Marinakin on päivittäin yhteydessä kotimaahansa, ja yhteydenpidon perusteella sodan kauhujen seassa pilkahtaa toivo.
– Ukraina on tällä hetkellä yhtä suurta perhettä, Marina kuvailee.
Kaikki ukrainalaiset tekevät osansa. Esimerkiksi Marinan opettajana työskentelevä sisko tekee kotikaupungissaan koululla ruokaa itäukrainalaisille pakolaisille.
Vapaaehtoiset tekevät armeijalle esimerkiksi suojaverkkoja, ja ukrainalaisisoäidit leipovat jatkuvasti sotilaille leipää. Levchukit lähettävät Suomesta säännöllisesti rahaa Ukrainaan.
MUUTKIN MAAT ovat auttaneet, ja ukrainalaiset tietävät sen. Maa on saanut niin ase- kuin muutakin materiaalista apua sekä humanitaarista apua.
Puola, jonka kanssa Ukrainan välit eivät aina ole olleet kaikkein lämpimimmät, on sekin avannut sylinsä ja auttanut naapuriaan.
– Olen kiitollinen kaikille meitä auttaneille maille.
Marina kertoo lukeneensa kansainvälisissä medioissa myös huonosti käyttäytyneistä ukrainalaisista pakolaistilanteen keskellä. Hän haluaa erityisesti mainita tässä jutussa, että hän häpeää joidenkin maanmiestensä toimintaa.
– He ovat meidän häpeämme. Älkää kohdelko ukrainalaisia heidän perusteellaan, vaan auttakaa meitä. Arvostamme kovasti apua.
MARINA USKOO, että Ukraina kestää tämän sodan.
– Olen siitä täysin varma, hän vakuuttaa.
Hän myös uskoo, että sota ei lopu niin kauan kuin Vladimir Putin johtaa Venäjää – tai niin kauan kuin Putin on hengissä.'
– Muuten tämä ei lopu. Hän ei ole tavallinen ihminen, Marina sanoo.
Venäläisiä Marina ei syytä tilanteesta.
– Venäläiset eivät ole yhtä yhtenäisiä kuin me ukrainalaiset. En sano, että he ovat huonoja ihmisiä, mutta he eivät ole kuten me.
KOLME TALVIKAUTTA Ylläksellä työskennelleet Levchukit haluaisivat palata toukokuussa kotimaahansa. Vielä ei kuitenkaan tiedetä, onko se ylipäätään mahdollista.
– Voisimme saada pakolaisstatuksen ja jäädä tänne ikuisesti, mutta haluamme mennä kotiin.
Seuraavaksi talvikaudeksi he haluaisivat tulla taas Lappiin töihin. Lappilaiset ovat kohdelleet perhettä hyvin ja ojentaneet auttavan kätensä.
– Olen shokissa, että meitä on autettu niin paljon. Jokainen on kysynyt meiltä, miten he voivat auttaa.
Levchukit saivat lahjoituksena nuorimmaiselle lapselle sängyn ja syöttötuolin sekä esimerkiksi värikyniä ja sukkia. Marinan työkaverin äiti puolestaan kutoi koko perheelle omat villasukat.
– Meitä on kohdeltu niin hyvin.